Tiedän, että lapsettomuudesta puhutaan nykyään enemmän. Puhutaanko lapsettomuudesta kuitenkaan tarpeeksi ja avoimesti? Itse olen ottanut sen linjan jo naimisiinmenosta saakka, että kyselijöille olen vastannut suoraan. Täten olen päässyt ehkä helpommalla ja jollakin omistuisella tavalla saan nautintoa siitä, että saan pölläytettyä kyselijöille jauhot suuhun. Eivätpähän sitten kysele enää jatkossa...

"No...Jokos masussa potkii?"
"Ei. Ja potkisi kyllä, jos se olisi niin helppoa..."

Mulla on vauvakuume. Ollut jo useita vuosia, enkä puhu mistään "voi että kun on suloinen, oma käärö olis kyllä aivan ihana ja ku ne on nii pieniäki ja..." löpinästä vaan ihan selkeästä halusta kokea raskaus ja äitiys alusta loppuun saakka, kaikkine sävyineen ja vivahteineen. Minulle on ollut pikkutytöstä asti selvää että haluan äidiksi, haluaisin kokea kaiken sen jännityksen ja tunteiden kirjon mitä voin kuvitella lasta haluavan naisen käyvän läpi testiä tehdessään, mahan alkaessa kasvaa, ensimmäistä ultraa odottaessa....

Uteliaana ihmisenä olen tietysti tutustunut asiaan ja tarjolla olevaan tietoon aina kun mahdollista, olen yrittänyt "opiskella" mahdollisimman paljon odotuksesta, synnytyksestä, vauva- ja leikki-ikäisen arjesta, biologiasta, lapsen fysiologisesta ja psykologisesta kehityksestä, ihan kaikesta. Haluan ensisijaisesti säilyttää terveen maalaisjärjen, mutta tiedon ahminta on minun tapani lievittää lapsen kaipuuta ja vähentää ahdistusta. Vielä ei ole minun aikani...

Sinänsä ehkä sääli etten osaa arvostaa itseäni tarpeeksi, mutta opiskelen ammattiin vain koska haluan turvata taloudellisen tilanteeni.


Lienee tarpeetonta sanoa että 'itseinho' on hyvin lievä ilmaus siitä mitä tunnen itseäni kohtaan kun olen myrkyttänyt mahdollista uuden elämän kasvualustaa näinkin paljon ja pitkään, ja vaikka itsesyytökset ovatkin aiheellisia niin ne ovat täysin hyödyttömiä (elleivät haitallisia) minun projektissani "selvä elämä" joka on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin lapset ja pakostakin järjestyksessä ensimmäinen vaikka lipsumisia välillä sattuukin.

Miksen osaa tehdä elämästäni vähemmän stressaavaa, helpompaa elää, vähemmän ahdistavaa, helpommin kestettävää, edes jotain näistä?!? Miksi en kestä elämääni selvinpäin, miksi kohdallani tehtiin niin paljon virheitä? Miksen voi sopeutua nykyään yhteiskuntaan, miksi minuun suhtauduttiin väärin aikoinaan kun olisi pitänyt tajuta että jotain on vialla?! Loputtomasti kysymyksiä... Tiedän tänä päivänä jo isoilta osin missä kohdallani on tehty virheitä, osan olen tajunnut aivan vastikään ja osaa en tule tietämään koskaan, mutta mikä auttaisi minua oikaisemaan näiden virheiden aikaansaamat vinoumat? Vinoumat jotka estävät minulta tavanomaisen koulunkäynnin, työssäkäynnin, normaalit ihmissuhteet ja terveen psyyken. Mielenterveyteni horjuu, on tehnyt sitä jo kauan, mutta vasta nyt alan itsekin hahmottaa todellisuutta.

Pelkään sitä etten pääse asettamiini tavoitteisiin, etten täytä edes omia odotuksiani. Olen kuullut kerta toisensa jälkeen kuinka olen pettänyt eri ihmisten odotukset, ihmisten joiden mielipiteet olivat minulle silloin kaikki kaikessa.
 
 

Tunteet taas pinnassa kun siskoni sain esikoisensa niin omat tunteet rupes käymää kieroksilla ilon ja ja surun tappelua keskenään .. olen siis iloinen että olen TÄTI mutta samaan aikaan surullinen kun ei ole sitä omaa kääröä jota paijata ja helliä ..

Mutta näihin tunnellimiin ja ajatuksiin tällä kertaa..

1. Tunne-elämän ongelmat kuten

Ujous, masennus, levottomuus, loukkaantuminen, liikaherkkyys, pelot, murehtiminen, viha, ylpeys jne.

2. Toistuvat tai krooniset sairaudet ja periytyvät sairaudet tai heikkoudet. Negatiiviset tunteet kuten kateus, viha ja stressi vaikuttavat elimistöön kuin myrkky. Traumat ja haavat sairastuttavat. Väärä minäkuva sairastuttaa.

3. Suhdeongelmat, erot. Myös periytyvä ero on sukukirous.

4. Taloudellinen puute (jatkuvana tilana). "Reikäinen kukkaro"

5.  Lapsettomuus, keskenmenot